Synnytyksestä ei ole edes kolmea viikkoa. Uskomatonta. Hän tuli elämäämme jäädäkseen. Siinä hän nyt on, pienenä ja täydellisenä. Hän tuhisee, katselee, nukkuu, imee ahkerasti rinnallani, hymyilee leveästi, rauhoittuu poski poskea vasten, ihmettelee isoveljiä, hikkaa usein, viihtyy isoveljien sylissä, ja on niin rakastettu.
Synnytys käynnistettiin vajaa kolme viikkoa sitten. Aamulla saavuimme Kättärin päivystysosastolle. Ensin meille esiteltiin osastoa ja vietiin kahden hengen huoneeseen. Odoteltiin lääkäriä. Kuunneltiin SuomiPopin Aamulypsyä yhteisillä kuulokkeilla. Puolisen tunnin jälkeen lääkäri tuli tekemään tilannearviota, ja todettiin sen olevan samankaltainen kuin yliaikaiskontrollissa paria päivää aiemmin. Parisen senttiä olin auki ja sisempi "rengas" oli vielä tiukka. Kanavaa oli jäljellä 2,5 cm.
Lääkärin mielestä kannatti laittaa aluksi ballonki, ennen kalvojen puhkaisua. Näin tehtiin, ballonki asennettiin, onneksi se ei ollut sisätutkimusta inhottavampi tai kivuliaampi toimenpide. Kävelin lääkärinhuoneesta takaisin omaan huoneeseen ja pääsin sydänäänikäyrille. Puolisen tunnin jälkeen käyrät näyttivät hyviltä ja wc-käynnillä ballonki pulahti ulos.
Oli aika puhkaista kalvot. Ja sitten odoteltiin, että supistukset alkaisivat itse. Ja odotellessani niitä mieheni lähti käymään poikien luona, hän ehtisi hakemaan heitä kerhosta ja vähän leikkimäänkin, ja syömään. Pojat olivat olleet edellisen yön mummilassa ja minulle oli todella tärkeää, että heitäkin huomioitiin.
Minä kävelin osaston käytäviä edestakaisin, että saisin synnytystä käyntiin, tai edes muutaman supistuksen aikaiseksi. Odottelin ja kävelin. Söin lounasta.Kävelin ja kiipesin. Ei supistuksia. Välillä kävin lepäämässä sängylläni, jotta voimia olisi myös synnyttää. Levossa tulikin pari supistusta, mutta liikkeelläolo edistäisi muuten paremmin. Liikkellä en tuntenut muita kuin kivuttomia kiristelyjä.
Mies palasi parin tunnin jälkeen takaisin, ja yhdessä kävelimme portaita edestakaisin, supistusten toivossa. Ei tuloksia. Hoitaja kävi kertomassa, että jos ei ala supistelemaan itse, niin iltapäivällä lähdetään hakemaan lisävauhtia synnytyssaliin oksitosiinitipalla.
Synnytyssalissa oli ruuhkaa, ja minä vain kävelin lisää. Ilman tuloksia. Noin viiden aikaan kävelin sitten synnytyssaliin, jossa sain tippakanyylin ranteeseeni, sydänkäyrä- ja supistusanturit vatsalleni ja TNS -sähkövirtalaitteen roikkumaan kaulaani ja lätkät alavatsalleni. Luomusynnytys oli takanapäin.
Sain sentään olla pystyasennossa ja tippaletkun virtajohdon verran liikkumatilaa. Supistuksia alkoi tulla aika tiuhaan ja jo aika napakasti, mutta TNS laitteella kestin hyvin. Seisoskelin sängyn vieressä ja keinuttelin lantiota puolelta toiselle rauhalliseen tahtiin. Kuunneltiin radiota. Mies heitti välillä jotain vitsiä, että ottaa nyt kuvia letkusynnyttäjästä jne, silloin vielä nauratti ne jutut.
Klo 19.30 aikoihin sanoin miehelleni, että nyt loppui huumorintaju, mua sattuu oikeesti. Siitä kirjattiin synnytys ja säännölliset supistukset alkaneeksi. Kätilö tutki ja sanoi, että olen n. 4-5 cm auki. Minä ihmettelin, että niin vähän!
Jossain vaiheessa iltaa halusin jo ilokaasua ja kävin välillä sängyllä lepäämässä. Mutta kestin supistukset paremmin seisten ja pyysin miestä pitämään jumppapalloa paikoillaan sängyn päällä, kun nojailin siihen. Toisessa kädessä pidin TNS laitetta ja toisessa ilokaasumaskia. Ja edelleen keinuttelin lantiota sivulta sivulle.
22-23 aikoihin taas tutkittiin ja olin n. 6-7 cm auki. Ihmettelin taas, että kuinka hidasta tämä oikein on! Kolmas lapsi kun pitäisi tulla tuosta noin vaan, niin sanotaan.... Lisättiin ilokaasun suhdetta voimakkaammaksi. Muistan sanoneeni, että puoli tuntia jaksan, mutten enää viittä tuntia! Kätilö ja lääket. kandi ja mies löivät pitkävetoa, ehtiikö syntyä vielä tämän päivän puolella.
Eikä mennyt kauaa, kun minä sanoin, että mua kyllä nyt ponnistuttaa! Kätilö vain totesi, että älä nyt vielä sentään ponnista! He lähtivät hakemaan jotain EKG laitetta jolla saataisiin tarkempaa sydänkäyrä vauvasta, jossain vaiheessa alkuillasta vauvan päähän oli kiinnitetty toinen anturi, sillä se näytti paremmin sykkeen, kun halusin olla pystyssä ja liikkua.
Eikä mennyt kauaa, kun EKG-laite oli tuotu huoneeseen, kun sanoin etten enää voi mitään, nyt se tulee! En pysty estämään! Ja kuulin vain ilokaasusumun keskeltä, kuinka kätilö sanoi kandille, että hän sanoi, että se syntyy just ja lääkäri ei uskonut! Ja jatkoi, että soita kelloa! Sitten hän tuli ja sanoi, että odota, otan anturin pois vauvan päästä, älä vielä ponnista, koita vain huokailla... Juu-u. Minä huusin, että NYYYYYYT! Ja kätilö antoi luvan työntää. Ja siinä hän oli! Pikkuinen poika. Täydellinen.
Minä olen kolmisen viikkoa lauleskellut vain, "kaunis pieni ihminen, sä olet ainutlaatuinen..."
Ja niin hän on.
Näitä hetkiä tulee liian nopeasti ikävä. Imetyksiä, pitkiä ja lyhyitä. Nirvanaa ja tissihumalan, johon pieni ihminen vaipuu pää autuaan onnellisesti kenossa, äidin rinnalla. Suu auki, suupielestä valuva maitovana poskella. Ne tuhinat, öninät, vienot vinkaisut, narinat ja hamuilun hätäiset hengenvedot ja pikkupossun röhkinät. Pään heilutukset, kun peitto tai hupunreuna koskettaa poskea tai pienen pieniä huulia. Niitä silmiä, jotka raottuvat vain sen verran, että näkevät turvallisen hahmon, jonka syli on koko maailma. Ja ne hymyt. Nopeasti ohikiitävän hetken verran toinen suupieli nousee kohti poskea saaden silmät siristymään. Kun kaikki tapahtuu ensimmäisen kerran. Ensimmäinen vaunukävely, ensimmäinen kauppareissu
