Mä en edes tiedä mihin suuntaan mun pitäis näiden ajatusten kanssa lähteä. Esikoiseni kysyi minulta ruokapöydässä yksi päivä, että tuliko minulle suru, kun vatsassa ei ollutkaan vauvaa? Selitimme pojille siis ennen ultraa, että olemme isin kanssa menossa katsomaan lääkäriin laitteella onko äidin vatsassa todella vauva. Ja tultuamme ultrasta, selitimme, ettei ollutkaan. Emme puhuneet kuolemasta tai muustakaan tarkemmin. Vain yksinkertaisesti, itse romahtamatta, että ei vielä ollutkaan sitä pikkusisarusta tulossa. Että toivottavasti myöhemmin sitten.
Huomasin esikoisen silmiin nousevat kyyneleet. Vastasin kysymykseen, että kyllä minulle tuli suru, itkuakin tuli, koska toivoimme isin kanssa niin kovasti, että teille olisi tullut pikkuveli tai -sisko. Lisäsin itkua pidellen, että onneksi meillä on jo 2 maailman ihaninta lasta, jotka meille on annettu. Ja että toivomme todella kovasti, että joku päivä vielä yksi vauva meille haluaisi tulla.
Lasten edessä en haluaisi romahtaa, kun raskas päivä on takana ja illalla koittaa rauhoittumishetki itsellenikin, keskenmeno, menetys palaa mieleeni. Silloin tuntuu, että voisin romahtaa. Miksi, miksi, miksi. Kysymys palaa yhä uudelleen mieleeni ja ajatus alkaa pyöriä ympyrää. Illalla on vaikea nukahtaa, koska ajatus ei rauhoitu. Yritän saada tunteiden väliin ängettyä murun järkeä ja selkeitä ajatuksia. Ahdistaa, ensin kaikki näytti ja tuntui hyvältä, elämä oli raiteillaan. Ja yksi musta päivä ja kaikki kääntyi ylös alaisin. Miksi? Palaan siihen aina uudelleen. Aina, kun on aika vaihtaa punaiseksi värjäytynyt terveysside...
Yritän vain koventaa kuoreni, ajatella, että meillä on jo 2 ihanaa, tervettä lasta. Niistä pitää nyt pitää huolta ja olla onnellinen.
Ja niinhän me olemmekin. Surraan surua vähitellen. Iloitaan siitä mitä meillä on, eikä surra sitä mitä ei ole.
Rauhoittavaa itsenäisyyspäivää.
Onnea 95 v. Suomi!
Halauksia sinulle! Varmasti on pitkään surullista. Ja onhan hyvä, että surette myös lasten nähden. Ihanaa, että on kaksi tervettä lasta. Toivottavasti pian käy tärppi uudelleen ja saatte kolmannen ihanan lapsen.
VastaaPoistaRauhallista itsenäisyyspäivää sinullekin!
Ps. haastoin sinut kysymyksillä blogissani.
Voi ihanaa tyttöankka! :)
PoistaKiitos viestistäsi ja halauksia takaisin! Tuntuu todella, että suru on suurentunut tässä vuodon kestäessä päivästä toiseen. Toivottavasti helpottaa, kun päästään taas yrittämään... ;) ehkä suru on väärä termi, jos se onkin turhautuneisuus...
Ja suuri kiitos haasteesta! Se on vastaanotettu ja palaan siihen seuraavassa postauksessa, pitää vähän miettiä hyviä kysymyksiä... ;)