Olen havainnut tunteiden vuoristoradan menevän ylös, alas ja ympäri. Ja siihen ei tarvita juurikaan ihmeellisiä ärsykkeitä. Ensin osaan olla tyyni kasvattaja, joka tasan tarkkaan lukee tilannetta ja tietää uhmiksen keinot ja konstit, ja osaa kanavoida pienen uhmaajan energian toivottuun suuntaan. Sitten en enää osaakaan olla. Pieni muuttuja yhtälöön ja leijonaemo avaa kitansa ja antaa karjahduksen kuulua! Siinä sitä sitten TAAS kerätään äitiyden rippeet ja palaset yhteen ja koetetaan rakentaa jotain tilkkutäkkiä omista tunteista ja uhmiksen pelästyksestä... Oi, niitä äitiyden tähtihetkiä. Vuoden äiti -titteli karkasi taas käsistä. Sitten katsotaan jotakin lasten kirjaa, jossa kerrotaan anteeksi antamisen vaikeudesta, ja niin taas äidin tunteet herkistyvät liikutukseen asti... Whaaaat? Ei ihme, että uhmaikäinenkin välillä tulee luokseni ja halaa: "äiti, ei mitään hätää, mä pidän susta huolta" Ja äidin hanat auki.... Niin Liikkistä.
Tänään katselin luppohetkellä "sydänääniä" ja tihrustelin liikutuksesta, kun isä toivotti juuri sektiolla syntyneelle lapselleen hyvää syntymäpäivää!
http://tv2.yle.fi/juttuarkisto/ajankohtaista/sydanaania
Kiitti vinkkauksesta Sanniina81! ;)
Jännitys tiivistyy! ;)
nimimerkillä: Kp 33/35
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti